tiistai 18. kesäkuuta 2019

Part of the Job

Taas on harkassa vierähtänyt useampi viikko. Toissaviikolla olin muutaman päivän päivävuorossa ja viime viikko meni yövuoroja tehdessä. Yövuorot jäivätkin sitten taakse tältä erää, sillä sain viimeisen suunnitellun yöviikon vapaaksi Suomesta tuolloin saapuvien vieraiden johdosta. :)

Pääsin taas tutustumaan tosi monipuolisesti tehohoidon eri osa-alueisiin. Potilaiden osalta hoidettavina tiloina olivat muun muassa ARDS, hypoaktiivinen delirium, esofagusruptuura ja nekrotisoiva faskiitti. Tutustuin myös elvytyksen jälkeiseen hoitoon sekä vihdoinkin myös ECMO-hoitoon, johon tutustumista käytännön työssä olin odottanut harkan alusta asti. ECMO toimii vähän samalla ajatuksella kuin dialyysi, mutta sillä hapetetaan verta ja koneessa kiertävät verivolyymit ovat myös käsittääkseni isompia. Tällöin potilaan keuhkot saavat levätä. ECMO:n suhteen erityisesti huomioitavia asioita ovat esimerkiksi kanyylien paikkojen tarkkailu ja liikkumattomuuden varmistaminen, sillä käytössä olevat kanyylit ovat isoja ja niiden irtoaminen olisi ymmärtääkseni vakava tilanne.

Viime viikolla kohtasin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kuoleman. En ole tosiaan nähnyt kuollutta ihmistä aiemmissa harkoissa tai muussakaan yhteydessä, joten kokemus oli mieleenpainuva. Potilas ei ollut ns. oma potilaani kyseisessä vuorossa, mutta pääsin auttamaan vainajan laittamisessa hänen menehdyttyään. Tilanne oli tosi rauhallinen ja vainajaa kohdeltiin hyvin kunnioittavasti. Minulle sanottiinkin, että on hyvä laittaa vainaja mahdollisimman huolellisesti ja kauniisti, koska se on viimeinen asia minkä sairaanhoitaja hänelle tekee. Kuulin myös, että täällä noudatetaan joskus erilaisia kuolemaan liittyviä perinteitä, kuten ikkunan avaamista vainajan huoneessa (jotta sielu pääsee ulos, näin ymmärsin). Kerroin, että meillä taas voidaan esimerkiksi taitella lakanasta risti kristityille vainajille, mikä kuulosti työkavereista myös hyvin kauniilta eleeltä. Mielestäni oli hyvä, että sain jo yhden kokemuksen kuoleman kohtaamisesta, sillä se tulee varmasti lähes kaikille jossain vaiheessa vastaan hoitotyössä, valitettavasti. It's part of the job, kuten eräs työkaverini sanoi.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Stonehaven & Dunnottar Castle



Toteutin eilen taas yhden lähialueen reissusuunnitelmistani, kun bongasin tulevista säätiedoista yhden aurinkoisen päivän harmaiden ja sateisten ennustusten välistä. Lähdin käymään Stonehavenissa, joka on pieni rannikkokaupunki 20 minuutin junamatkan päässä Aberdeenista. Halusin nähdä kaupungin lisäksi myös kävelymatkan päässä sijaitsevan Dunnottarin keskiaikaisen rauniolinnan, joka oli netistä löytyvien kuvien perusteella niin huikea, ettei sitä voinut mitenkään jättää välistä.

Huikea reissusta tulikin. Olin jo junamatkan aikana pyörtyä, kun ikkunasta alkoi näkyä taivaanrantaan asti jatkuva utuinen meri, jyrkkiä kalliorinteitä ja lampaita, lehmiä ja hevosia laitumillaan. Stonehaveniin saapuessani kuljin ensin kaupungin läpi päästäkseni Dunnottarin kävelyreitin alkuun ja ihastelin söpöjä pieniä taloja, puutarhoja ja pikkukaupungin meininkiä. Myös ranta oli todella hieno. Stonehaven sijaitsee ison lahden pohjassa kalliorinteiden reunustamana ja rannassa on lisäksi erillinen hiekkapohjainen venesatama, jonka ohi kävellessäni olisin voinut uskoa olevani ennemmin Kroatiassa tai muualla Välimerellä kuin näin pohjoisessa. Venesataman vierestä koukkasin varsinaiselle kävelyreitille, joka nousi heti jyrkän mäen ylös ja tarjoili mahtavia näkymiä kaupunkiin ja merelle.


Kaupungin jäätyä taakse kävelyreitti kulki juuri sellaisissa maisemissa, jonka olin junan ikkunasta nähnyt. Välillä polku meni vihreiden laitumien poikki (eläimiä ei tosin näkynyt), toisaalla taas mäen päällä ja jyrkän rinteen yllä. Parasta oli, että koko maisemaa ei pystynyt näkemään kerralla, vaan esimerkiksi taas yhden mäen kiivettyään pääsi näkemään yhtäkkiä alhaalla aukeavan valtavan lahden hiekkarantoineen ja kalliojyrkänteineen. Toisaalta taas Dunnottarin linna näkyi koko ajan edessäpäin, kuin myös War Memorial -muistomerkki, joka oli pystytetty korkean mäen päälle I ja II maailmansodassa kuolleiden muistoksi.

Stonehaven War Memorial.

  

Perillä!


Kuten kuvista näkee, kävelymatka oli todella upea. Polku oli hyvässä kunnossa ja sitä oli korkeuseroista huolimatta aika helppo tällaisen keskivertokunnon omaavan ihmisen kulkea. Muitakin ihmisiä oli jonkin verran liikkeellä, ja ohitinpa jopa ryhmän suomalaisia. En tosin kuullut heidän puhuvan mitään ennen kuin he olivat jo menneet ohi, enkä enää kehdannut kääntyä, vaikka olisin ehkä voinut keksiä jonkun hassun jutun mitä huikata (olisiko "Mörkö-Mörkö-Mörkö" mitään?). Huomasin joka tapauksessa, että suomen kuuleminen tosielämässä ensi kertaa neljään viikkoon tuntui tosi mukavalta.

Kävelyretken lopussa alkoi yllättäen tuulla niin kovaa, että jouduin pitämään aurinkolaseista kiinni ja perillä kävikin ilmi, että linna oli suljettu sisäänpääsyltä tuona päivänä sääolosuhteiden vuoksi. Olin kuitenkin varautunut siihen eikä se haitannut, sillä Dunnottar oli aikamoisen upea myöskin polulta käsin tarkasteltuna. Se oli rakennettu pienen kerrostalon korkuisen kallion päälle, joka erkani mantereesta mereen. Kun käväisin alhaalla merenrannassa, ei linnaa näkynyt sieltä suunnasta lähes ollenkaan.


Dunnottarin rantaa

Hortoilin reissuni päätteeksi takaisin Stonehaveniin ja pysähdyin pieneen kahvilaan syömään ennen kuin palasin junalla takaisin Aberdeeniin. Tässä oli ehkä paras lähiseuturetkeni tähän mennessä ja näiden maisemien jälkeen odotan entistä enemmän seuraavaa, vähän kauemmas suuntautuvaa reissuani, jonka teemana on yhtä lailla upeista maisemista ja luonnosta nauttiminen.

torstai 30. toukokuuta 2019

A Few Weeks

Vai tuon näköinen se on oikeasti, tuumasin mielessäni kun ystävällinen anestesiahoitaja ohjasi minut leikkauspöydän pääpuoleen kurkkaamaan avatussa rintakehässä pötköttävää sydäntä. Se pumppaili reippaasti menemään välittämättä ympäristöä nipsivistä saksista ja diatermian kärystä, kunnes se asettui hetkeksi aloilleen sydän-keuhkokoneen ottaessa verenkiertovastuun. Koneen sammuttua se lähti taas itsestään käyntiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Toisin sanoen, takana on taas harkkaa pari viikkoa, josta muutama päivä tuli vietettyä sydäntehon puolella. Pääsin siellä seuraamaan sydänleikkausta, joka oli todella vaikuttava kokemus, ja seuraavana päivänä hoidin leikkauksessa ollutta potilasta. Näin pääsin näkemään hoitoketjun kokonaisuutta ja erityisesti sen, miten tehokkaasti potilaat oikeasti toipuvat aika rankasta toimenpiteestä.

Sydäntehon jälkeen harkka jatkuu nyt normaaliin tapaan sekateholla, jossa on myös tapahtunut todella paljon kaikkea parin viime päivän aikana. Olin tekemisissä muun muassa kahden neurologisen potilaan kanssa, joista toisella oli EEG-seurannan mukaan sedaationkin alla aktiivinen status epilepticus -kohtaus, jota pyrittiin saamaan hallintaan lääkemääriä asteittain muokkaamalla. Toiselle potilaista oli tehty kraniotomia aivoturvotuksen vuoksi ja satuin olemaan paikalla, kun neurologian lääkäri saapui punktoimaan nestettä pois kyseisestä kohdasta. Paikalle tupsahti yhtäkkiä kokonainen joukko lääkäreitä, koska toimenpide oli ilmeisesti varsin harvinaista nähtävää. Oli mahtavaa päästä itsekin sitä seuraamaan. Lisäksi olin tekemisissä hoidosta kieltäytyvän potilaan kanssa, mikä oli itselleni hyvä oppimiskokemus myöskin.


Osallistuin myös sedatoidun potilaan siirtämiseen CT-kuvaan ja röntgeniin. Ajattelin ensin lähteväni mukaan lähinnä nähdäkseni kuvantamiset, mutta huomasinkin, että jo itse siirrossa on älyttömän monta asiaa, jotka piti huomioida. Happilisän, monitorin ja hengityskoneen täytyi olla siirrettäviä ja potilas piti kytkeä niihin, tippatelineen piti lähteä mukaan, dreenien piti pysyä paikallaan... komponentteja oli siis monta ja potilasta siirtävän tiimin piti kommunikoida tehokkaasti keskenään, että kaikki pysyi mukana. Oli kiinnostava kokemus olla osa tätä tiimiä.


Osallistuin lisäksi tässä pari päivää sitten Moving & Handling study dayhin eli käytännön harjoituspäivään, jossa käsiteltiin potilaiden ergonomista ja turvallista liikuttelua. Aiheen teoriaosuus ja harjoituspäivä ovat ymmärtääkseni pakollisia kaikille työntekijöille, jotka potilaiden siirtoihin osallistuvat. Ajattelin aluksi, että kyllähän ergonomia on tuttu asia, mutta koulutuksessa tulikin niin paljon hyviä vinkkejä niksahtaneiden selkien ja kipeiden polvien välttämiseksi, että pidin sitä todella hyödyllisenä. Lisäksi puhuimme työhyvinvoinnista yleisemminkin: jos töihin tullessaan on vaikkapa väsynyt tai huonovointinen, olisi siitä tärkeää kertoa kollegoille, koska silloin kukaan ei ihmettele vaikket pystyisi suoriutumaan työpäivästä täysillä. Itsekin näen hyvinvoinnin tulevassa työssä ihan ensisijaisena asiana, sillä sairaanhoitajan hommat eivät ole mistään kevyimmästä päästä ja itsestään on tällöin pidettävä hyvää huolta.


Olen huomannut juurikin kollegoiden keskinäisen kommunikoinnin toimivan ICU:ssa tosi hyvin. T
yökaverit pysähtyvät usein esimerkiksi ohi mennessään kysäisemään "you okay?", eli varmistavat että onhan kaikki hyvin. Tämä on mielestäni tosi mukava tapa eikä se edellytä, että näyttäisin siltä ettei kaikki olisi hyvin, vaan tarkoituksena on pitää toisista huolta. Myöskin apua esimerkiksi potilassiirtoihin pyydetään reippaasti työkavereilta ja omaa apua tarjotaan muille, jos huomataan että muilla on kiire ja itsellä ei. Juuri tällainen mutkaton ystävällisyys ja toisten huomioon ottaminen on seikka, joka on itseeni tehnyt täällä suuren vaikutuksen.

Kaffea menee väsyneenä. Ja Lidlin croissanttia toki myös.

Työkavereiden kanssa on muutenkin mennyt täällä oikein hyvin. Olen ollut mentorini lisäksi muutaman muun hoitajan mukana joinain päivinä ja kaikki ovat ottaneet hyvin vastaan. Olen saanut pikkuhiljaa yhä enemmän tehtäväksi itse ja päässyt tähän mennessä muun muassa valmistelemaan ja antamaan infuusioita, s.c.-pistoksia ja lääkkeitä nenämahaletkuun, ottamaan verikaasuanalyysejä, kirjaamaan ja tekemään neurologisia arvioita tehohoitopotilaista. Uutta informaatiota ja sisäistettävää asiaa on niin paljon, että opin valtavasti jo ihan toimintaa tarkkailemalla. Välillä tosin törmään siihen, että minulle ei oikein selitetä mitä tapahtuu enkä kehtaa sitä alkaa kaiken tohinan keskellä kyselemään. Mutta näin ei onneksi pääsääntöisesti tapahdu ja yleensä tajuan asian laidan vähän aikaa ihmeteltyäni.

Sen olen huomannut, että koko ajan väsyttää! Toisaalta ei mikään ihme, koska oppiminen ja skarppina oleminen uuvuttaa tavallisessakin harkassa, ja täällä sen päälle tulevat vielä 12-tuntiset työpäivät ja englanniksi puhuminen kaiken aikaa. Vapaapäivät ovatkin menneet pitkälti palautumiseen ja usein jopa 14 tunnin yöuniin. Sen siitä saa kun kaikki on niin kiinnostavaa. :)

tiistai 21. toukokuuta 2019

Intensive Care Unit

Jes, ensimmäinen työviikko takana ICU:ssa. Tai oikeastaan jo seuraava viikko alkamassa, sillä olen vasta nyt kunnolla palautunut neljästä yövuorosta. ICU:ssa tehdään 12 tunnin vuoroja noin kello kahdeksasta kahdeksaan joko päivä- tai yövuorona, joten työpäiville tulee aika paljon pituutta, mutta toisaalta työviikot ovat lyhyempiä ja palautumisaikaa on enemmän. Olen itse jopa yllättynyt siitä miten hyvin jaksoin valvoa viime viikon yöt, vaikka olen kaikentyyppisessä valvomisessa yleensä huono. Sen tosin huomasin, että aamuyöllä ei oppimiskyvyssä ole kehumista - tuntuu haasteelliselta alkaa miettiä verikaasuanalyysin yksityiskohtia, kun en saa sillä hetkellä päähäni edes miten kolmitiehana toimii. :D

Ajoittaisesta aivosumusta huolimatta ICU on ehtinyt jo tulla melko tutuksi. Kun saavuin ekana iltana yksikköön ja lievästi hermostuneena esittelin itseni, oli vastaanotto lämmin ja työkaverit kannustivat kysymään ja ihmettelemään vapaasti kaikkea mitä mieleen tulee. Tapasin myös mentorini eli harjoitteluni ohjaajan, jonka mukana olinkin heti ensimmäiset vuorot. Kävimme myös aloituskeskustelun, johon kuului työyksikön puolesta kartoittaa, mitä tietoa ja taitoja heillä on opiskelijalle tarjota. Hyrisin innostuksesta, kun kävimme niitä läpi.

Työvuorot sujuvat käytännössä niin, että jokainen hoitaja saa oman potilaan vuoronsa ajaksi. Potilaasta vastaanotetaan raportti vuorosta lähtevältä hoitajalta ja hänestä tehtyjä kirjauksia tarkastellaan heti alkuun. Tässä on muuten yksi ero Suomen järjestelmään, eli täällä kirjaukset tehdään kaavakkeille ja potilaspapereihin pitkälti käsin. Sinänsä systeemi on kylläkin selkeä kun siihen tottuu.

Muuten hoitotyö on aika lailla samantyyppistä kuin meilläpäin, vaikkakin tehohoitotyö itsessään on tottakai itselleni uusi erikoisala. Potilaasta mitataan säännöllisesti tietyt arvot ja esimerkiksi hengityskoneen lukemat kirjataan samalla. Lääkkeitä ja infuusioita menee tiettyihin aikoihin, samoin kuin ravintoliuoksia. Perushoito, kääntämiset ja mielialan arviointi kuuluvat myös asiaan. Lisäksi yksikössä käy paljon omaisia, jotka huomioidaan osana hoitajan työtä. Käsihygienian suhteen keksin vielä yhden eroavaisuuden: täällä pestään käsiä säännöllisesti siinä missä meillä käytetään käsidesiä. Käsidesiäkin toki on saatavilla joka paikassa täällä, ja itse lotraan sillä jatkuvasti vielä saippuapesun lisäksi.

Esimerkkejä jännistä sanoista ja lyhenteistä.
Ehkä mielenkiintoisin havainto tähän mennessä on se, että hyvin moni vaihtoehtoisissa ammattiopinnoissani eli akuuttihoitotyössä opiskeltu asia on nyt tullut vastaan konkreettisesti. Teoriaa on siis päässyt soveltamaan käytäntöön. Vastaan on tähän mennessä tullut muun muassa sepsis, trauma, pankreatiitti, rabdomyolyysi ja akuutti munuaisvaurio, eli todella monipuolista settiä siis jo ihan ekalla viikolla.

Olen ollut myös todella tyytyväinen siitä, että kommunikointi on alkanut sujua yhä paremmin ja myös kuullun ymmärtämisen taitoni ovat kehittyneet. Ammattienglannin käyttäminen jänskäsi aluksi, mutta sekin on yllättävän helposti hallittavissa, varmaan koska sanoja kuulee töissä koko ajan. Toki vastaan tulee edelleen monia sanoja ja varsinkin lyhenteitä, joiden merkitystä en heti tiedä, mutta olen ottanut tavaksi kirjoittaa niitä ylös ja selvittää niiden merkitys myöhemmin. Ohessa esimerkki muistiinpanoista (kaikki löytyvät googlettamalla, mikäli kiinnostus heräsi).

maanantai 13. toukokuuta 2019

Everyday Life

Nyt kun olen viettänyt täälläpäin jo viikon verran, tuntuu sopivalta hetkeltä tarkastella vähän tavallista arkea, jota olen täällä elellyt. Olen itse vähän yllättynyt siitä, miten hyvin elo on lähtenyt täällä sujumaan ja miten vähän eroavaisuuksia olen ylipäänsä löytänyt verrattuna elämään Suomessa. Ainakin seuraavia ilahduttavia samankaltaisuuksia olen ehtinyt havaita:


  • Small talk -kulttuuri on vähän samantyyppistä kuin Suomessa: bussissa ei välttämättä jutella vieruskaverille, mutta joissakin tilanteissa voidaan hyvin alkaa puhua tuntemattoman kanssa. Esimerkiksi kun kerran sähläsin itsepalvelukassalla ja pahoittelin asiaa seuraavana jonossa olevalle rouvalle, alkoi hän juttelemaan niitä näitä (varmaan etten hätäilisi enempää). Kuten sanoin aiemminkin, ihmiset ovat todella mukavia.
  • Kotimaisuus on paljon esillä! Jos tuote on skotlantilaista, se kyllä kerrotaan reippaasti tuotteen nimessä. (Tässä samalla käy varmaan ilmi, että mielestäni yksi parhaista ikkunoista elämänmenoon ulkomailla on ruokakaupan tarjonnan tarkastelu. Vakoilisin mielelläni myös ihmisten ostoksia, mutten vielä osaa tehdä sitä huomaamattomasti.)
  • Urheilu on kova juttu. Täällä tosin jalkapallo on se kovin, kun taas meillä se on jääkiekko.

Toki myös eroavaisuuksia on tullut eteen. Mainittakoon näistä vaikkapa vasemmanpuoleinen liikenne, joka on aika ilmiselvä ero Suomeen. Mutta autoliikenne on itse asiassa vielä aika selkeää verrattuna kevyeen liikenteeseen, sillä en vieläkään tiedä, kummassa reunassa täällä kuuluisi kävellä jalankulkijana: olen kokeillut kumpaakin reunaa, mutta aina joudun väistämään jotakuta. Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että väistelen sujuvasti kaikkia. Siihenkin suhtaudutaan täällä aika rennosti, eli kukaan ei tuijota vihaisesti, vaikka kävelisit "väärässä reunassa".

Aberdeen Beach vähän myrskyisempänä päivänä.
Paikallinen luonto ansaitsee vielä erityismaininnan, sillä "nature is my thing", kuten olen täällä monille sanonut. En ole vielä päässyt tutustumaan kunnon skotlantilaiseen metsään tai erämaahan, mutta olen kierrellyt kaupungin läheisyydessä sijaitsevissa luontokohteissa ja se, että niitä tosiaan kaupungin vierestä löytyy, muistuttaa mielestäni aika paljon kotimaata. Olen käynyt kävelemässä esimerkiksi Aberdeen Beachilla ja Donmouthin luonnonsuojelualueella, joissa voi bongata esimerkiksi lintuja, hylkeitä ja pyöriäisiä (tosin itse olen onnistunut bongaamaan vasta lokkeja). Biitsi on todella pitkä ja jatkuu pohjois- ja eteläsuuntaan rannikkoa seurailevina Coastal Path -reitteinä. Innostuin jo suunnittelemaan pidempää vaellusta erääseen rannikkokylään, katsotaan miten sitä kerkeää tässä tulevina vapaapäivinä.

Ylipäänsä arkielämä siis pyörii täällä monilta osin samankaltaisena kuin Suomessa ja olenkin saanut nauttia aika pehmeästä laskusta vaihtojaksoon. Tänään illalla lähdenkin sitten ensimmäiseen työvuoroon, jota odotan suurella mielenkiinnolla.

torstai 9. toukokuuta 2019

Scotland

Noniin, nyt sitä on vietetty yhteensä 4 päivää Aberdeenissa ja erittäin hyvin menee. Olen kävellyt jo aika paljon ympäriinsä kaupungissa ja lähiympäristö alkaa tulla tutuksi. Aberdeen on iso kaupunki, väestöltään suunnilleen Turun kokoinen, mutta näyttäytynyt itselleni itse asiassa aika rauhallisena: melusta joutuu kärsimään aika harvoin, ihmisiä on sankoin joukoin lähinnä Union Streetilla eli isolla pääkadulla ja kaikkialla tuntuu turvalliselta kulkea. Esimerkiksi ensimmäisenä iltana kerkesin Asdaan (Prismaa tai Citymarkettia muistuttava kauppa) tyynyostoksille vasta yhdeksän aikaan, mutta sain täysin huoletta roudata kantamukseni kämpille.

Aberdeen, the Granite City.
Asun harjoittelun ajan Woolmanhillissa, joka on yksi Robert Gordon Universityn (RGU) eli vastaanottavan yliopistoni opiskelija-asuntokeskittymistä ja sijaitsee lähellä Aberdeenin keskustaa. Jokaisella asukilla on oma huone, mutta keittiö ja kylppärit ovat yhteisiä. Tapasin ensimmäisen päivien aikana tietysti myös kämppikseni, jotka ovat todella mukavia. Moni heistä kylläkin muuttaa pois kesäksi lomien alkaessa, mutta näin olin ennalta aavistellutkin.

Olen päässyt nyt myös kahdesti RGU:lle tapaamaan opettajiani. Olin suorastaan häkeltynyt siitä miten mukavia ja rentoja kaikki ovat, sain paljon tervetulotoivotuksia ja kyselyjä siitä, miten olen viihtynyt ja onhan kaikki sujunut hyvin asumis- ja muiden käytännön järjestelyjen kanssa. Kanssakäyminen tuntuu täällä muutenkin mutkattomalta: jänskäsin aluksi vähän sitä, etten vaan loukkaa jotakuta jos en ymmärrä mitä tämä sanoo, mutta ihmiset eivät tätä todellakaan pistä pahakseen. Ei siis syytä huoleen! Skottiaksentti (tai aksentit, koska murteita on paljon erilaisia) oli itselleni jonkin verran tuttu jo valmiiksi, mutta yllätyin silti, miten nopeasti sitä oppii ymmärtämään täällä paikan päällä ollessa. Tykkään itse puhetavasta todella paljon ja haluaisin kovasti oppia sitä itsekin käyttämään, mutta katsotaan miten käy. Sen verran osaan tällä hetkellä, että esittelisin koirani sanoilla ma bonnie wee lads. :D
RGU sijaitsee hienolla paikalla Dee-joen rannalla.

Kävin tänään myös tutustumassa Aberdeen Royal Infirmary -sairaalan teho-osastolle, jossa tulen aloittamaan itse harjoittelun ensi maanantaina. Sairaala on todella iso, ja tehon tilat ja tulevat potilascase-esimerkit niin kiinnostavia, että päässä suhisi. Mutta näistä kerron sitten myöhemmin lisää.


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

The Beginning

Hei vaan kaikki jotka sattuvat tämän lukemaan,

mie olen Anna, 3. vuoden sairaanhoitajaopiskelija Kajaanin ammattikorkeakoulusta. Istun tällä hetkellä Helsinki-Vantaan lentokentällä ja odottelen pääsyä koneeseen. Edessä on parin tunnin lento ensin Amsterdamiin ja sieltä Aberdeeniin, Skotlantiin, jossa sitten vietänkin seuraavat kolme kuukautta syventävän harjoittelun merkeissä. Harjoittelupaikkani tulee olemaan ICU (intensive care unit) eli teho-osasto, joten mielenkiintoista opittavaa tulee varmasti eteen roppakaupalla.

En ole aikaisemmin käynyt yksin ulkomailla tai ollut vaihdossa, joten edessä on aika lailla uusi kokemus. Olen kuitenkin matkustellut muuten melko paljon ja osaan hyvin englantia, joten hermoiluun ei varsinaisesti syytä ole. Myös kaikki käytännön asiat ovat aika lailla selviä, joten uskon että siirtyminen uuteen väliaikaiseen kotimaahan menee sujuvasti. Olen jo vuosikausia haaveillut Skotlantiin matkustamisesta, joten olen aika innoissani lähdössä katsomaan maata lähemmin ja toivon mukaan myös oppimaan paikallista puhetapaa.

Miten sitten päädyin lähtemään vaihtoon? Itse asiassa aika sattumalta. Eräässä aikaisemmassa harjoittelupaikassani tuli työkaverini kanssa puhetta vaihto-opiskelusta, ja aloin ihan tosissani miettiä, miksen nyt viimeisen tilaisuuden tullen lähtisikin vaihtoon. Aikaisemmin olen ajatellut, että vaihto on liian sosiaalista kaltaiselleni introvertille, mutta asiaa tarkemmin tutkaillessa huomasin, että se tulisi itse asiassa muistuttamaan monilta osin Suomen harjoittelujaksojani. Joten tässäpä sitä siis ollaan!

Kone lähtee kohta, joten ei muuta kun lähdetään katsomaan, mitä kaikkea tulee vastaan tässä seikkailussa.