Summary

Kuten edellisessä postauksessa lupasin, tässä yhteenveto oppimismahdollisuuksista, joita ARI:n teho-osasto minulle tarjosi. Ajattelin, että tämä voisi olla hyvä yleiskatsaus koko vaihtojaksoon, sillä en ole täällä ehkä niin yksityiskohtaisella tasolla raportoinut kokemuksistani vaihdon aikana. Toisaalta juurikin näin jälkikäteen sain mielestäni hahmotettua aika hyvän kokonaiskuvan harjoittelustani.

Seuraavia asioita pääsin harjoittelussani opettelemaan tai niiden kanssa muuten työskentelemään:

• tehohoitopotilaan elintoimintojen ja voinnin tarkkailu ja kirjaaminen, GCS:n määrittäminen, pupillien tarkkailu, NEWS-pisteet
• hengityslaitehoito eri muodoissaan, trakeostomia, hengitysteiden ja suun imu
• ECMO
• lääkehoito eri reittejä: p.o, nenämahaletku, s.c, i.v ja infuusiot (CVC ja perifeeriset kanyylit), kipupumppu
• kivunhoito (opioidit, parasetamoli)
• pahoinvoinnin hoito
• nestehoito ja verensiirrot
• nestetasapaino, nesterajoitukset, nestelastin hoito
• verensokerin tarkkailu ja hallinta
• ravintoliuokset, TPN (total parenteral nutrition)
• lääkinnälliset laitteet: monitorit (vitaalit ja EKG, ICP, EEG), ruisku- ja infuusiopumput, ravintoliuoslaitteet, dialyysi, lämpötilan hallintalaite
• bedside-toimenpiteet (esim. arteriakanyylin tai CVC:n laitto, skopiat)
• potilaan kuvantaminen (uä, röntgen, CT, MRI)
• EKG:n otto ja tulkinta
• potilaan turvallinen siirto ja liikuttelu, apuvälineiden käyttö
• moniammatillinen yhteistyö: oman yksikön lääkärit, lähihoitajat ja hoitoapulaiset, erikoisalat (mm. kirurgia, neuro, onkologia, hematologia), naapuriyksiköt (tehostettu valvonta, vuodeosastot), radiologia, fysioterapeutit, ravitsemusterapeutit, farmasia, jälkihoitotiimi, ensihoito, viranomaiset
• post-operatiivinen hoito
• toimintaohjeet hätätilanteissa (esim. sydänpysähdys, verenpaineen romahdus)
• trombien ehkäisy (hepariini, tukisukat)
• perushoito, asentohoidot, painehaavojen ehkäisy
• katetrit, rektaaliputket
• haavanhoito, leikkaushaavat, dreenit
• verikaasuanalyysin ottaminen ja sen tulkinta, asidoosi / alkaloosi, elektrolyyttitasapaino
• verikokeet, eritenäytteet
• eristyskäytännöt
• sedaatio, sedaatiotauot, ekstubaatio
• hypo- ja hyperaktiivinen delirium, akuutti psykoosi, käytöshäiriöt
• yliannostuspotilaat, itsetuhoisuus
• hoidosta kieltäytyminen
• DNR-potilaat
• potilaan tukeminen, hengellisyys
• omaisten tiedonsaanti ja tukeminen
• tulkin käyttö potilastyössä
• kuolema, vainajan laitto.

Seuraavassa listaan vielä joitain tyypillisimpiä kriittisiä sairauksia, joiden vuoksi omat potilaani olivat teholle joutuneet:

• sydänpysähdys & post-ROSC-hoito
• pankreatiitti
• sepsis
• trauma
• meningiitti
• aivovamma
• status epilepticus
• myrkytys / yliannostus
• hengitysvajaus (ARDS, pneumonia, keuhkovaurio)
• rabdomyolyysi & AKI
• nekrotisoiva faskiitti
• harvinaissairaudet.

Huhhuh. Vaikka koostin näitä listojani koko harjoittelun ajan, on silti aika huikeaa nähdä kokonaisuudessan, miten paljon pääsin oppimaan ja näkemään. Näiden myötä voinkin siis suositella erittäin lämpimästi harjoittelua ARI:n teho-osastolla, ja todeta, että olisin todellakin katunut, jos en olisi Skotlantiin lähtenyt. Joten jos vähänkin haikailet vaihtoon, sinne kannattaa ehdottomasti lähteä!

Cardiology & Hyperbaric Chamber

Koska olen laiska, kirjoittelen viimeiset postaukseni tänne Suomesta käsin. No ei sentään - rehellisesti sanottuna viimeiset päivät Aberdeenissa olivat sen verran työntäyteisiä, etten ihan tosissani ehtinyt kunnolla istahtaa alas kirjoittamaan. Päätin leipoa työkavereille viimeiseksi päiväksi korvapuusteja ("baked Finnish things", kuten asian töissä ilmaisin) ja onnistuin perustamaan suoranaisen puustitehtaan kämppämme keittiöön. Lisäksi pakkaamisessa oli omat haasteensa, kun jouduin tarkasti miettimään, mitkä tavarat heitän pois, mitkä jätän kämppiksille ja mitkä otan Suomeen missäkin laukussa. Shoppailujeni ansiosta ruumamatkalaukkuni painoi lopulta 22,6 kiloa, kun yläraja oli 23.

Viimeinen viikko sujui kokonaisuudessaan mukavasti. Sain perusteellisen kardiologian luennon eräältä hoitajalta, kun hoidin sydänpysähdyksen saanutta potilasta, jonka epäsäännöllinen EKG oli varsin mielenkiintoista katsottavaa. Hoitaja kertoi, millä mekanismeilla sydänpysähdys oli käytännössä tapahtunut tämän potilaan kohdalla ja miksi se näkyi EKG:ssa niinkuin näkyi. Olen ollut aina kiinnostunut kardiologiasta mutta pitänyt sitä samaan aikaan melko haastavana alana, joten olin hyvin kiitollinen oppitunnista.

Lisäksi pääsin viimeisenä päivänä vierailemaan hyperbaarisessa kammiossa, mikä oli suoraan sanottuna siistiä! Kyseessä on siis suomeksi ylipainehappihoito, jota toteutetaan hieman sukellusvenettä muistuttavassa tilassa, johon erikoiskoulutettu hoitaja menee hoidettavien potilaiden kanssa tietyksi ajaksi. Tila suljetaan ja paineistetaan, ja potilaat saavat hoidon aikana happea, joka paineistuksen ansiosta kulkeutuu heidän kudoksiinsa tehostetusti. Hyperbaarisessa kammiossa hoidetaankin tyypillisesti esimerkiksi huonosti parantuvia haavoja, vaikkakin paikka useimmiten assosioidaan sukeltajantautiin, jota siellä toki myös ajoittain hoidetaan.

En ollut itse mukana "sukelluksessa" (kammio ei oikeasti liiku mihinkään, mutta paineistuksesta puhutaan kyseisellä termillä), mutta pääsin seuraamaan sitä eri näkökulmista. Hyperbaariseen tiimiin kuuluu mm. useampi hoitaja ja teknikkoja, joiden mukana pääsin kulkemaan. Tiimi piti selkeästi työstään ja oli hienoa kuulla, että myös hoitotulokset olivat valtaosin todella hyviä. Eräskin potilas kertoi, että hänen haavansa paranemiseen ei ole mikään muu hoito auttanut. Vierailu olikin mielestäni yksi vaihdon huippukohtia. Hyperbaarinen tiimi antoi luvan käyttää kyseisiä kuvia blogissani ja vinkkasi myös, että heidän Twitter-tiliään voi halutessaan seurata, jos aihe kiinnostaa (@NhsUnit).

Hyperbaarinen kammio ulkopuolelta.

Ja ulko-ovelta sisälle päin katsottuna.

Aberdeenista ja harjoittelupaikasta lähteminen ja työkavereiden hyvästely oli hieman haikeaa, koska olin ajoittaisesta koti-ikävästä huolimatta nauttinut vaihdosta todella paljon. Kotiin pääseminen oli kuitenkin myös ihan mahtavaa, sillä huomasin tänä kesänä, etten oikeastaan ole sellainen tyyppi, joka tykkäisi asua kovin paljon pitempiä aikoja yhtäjaksoisesti ulkomailla. Kuukausi tai kaksi kuitenkin menee, ja saatankin ehkä tulevaisuudessa hakeutua työtehtäviin, jotka tällaisia ulkomaajaksoja tarjoavat. Ensin kuitenkin pitää valmistua ja aloittaa työelämä Suomessa, mitä myös odotan innolla.

Kirjoittelen vielä keritessäni lopullisen yhteenvedon harjoittelustani ja siitä, mitä kaikkea ARI:n teho-osastolla pääsin näkemään ja oppimaan.

Last Weeks

Tuntuu, että aloitan aika monen blogitekstin tyyliin "onkin taas vähän aikaa siitä kun olen viimeksi kirjoittanut työkuulumisia tänne", ja nyt taas sama homma. Viime raportointikerrasta on taas aikaa (tosin matkapäivityksiä ei lasketa) ja useampi viikko on ehtinyt vierähtää töissä. Vaihtoa on jäljellä enää viikko ja olen ollut etenkin nyt loppua kohden rehellisesti sanottuna niin väsynyt, että vapaapäivät menevät lähes kokonaisuudessaan työpäivistä palautumiseen. Suomenkin harjoitteluissa on toki väsyttänyt ainainen skarppina oleminen ja uuden oppiminen ja sisäistäminen, ja täällä sen päälle tulevat vielä 12-tuntiset työpäivät, yövuoroviikot ja kaikkien asioiden hoitaminen vieraalla kielellä. Alan aika selvästi olla loman tarpeessa.

Kaikesta huolimatta viime viikot ovat menneet ihan hyvin. Olin pari päivää tutustumassa kirurgisessa tehovalvontayksikössä (SHDU eli surgical high dependency unit), joka oli samantyyppinen kuin aikaisempi vierailukohteeni eli sisätautien tehovalvonta, mutta tosiaan keskittyi kirurgista hoitoa tarvitseviin potilaisiin. Olin tekemisissä esimerkiksi trakeostomia- ja neurologisen leikkauspotilaan kanssa, minkä lisäksi näin mielenkiintoisen esimerkin deliriumista, kun eräs todella mukava potilas muuttui verrattain lyhyessä ajassa aggressiiviseksi ja epäluuloiseksi henkilökuntaa kohtaan ja hiukan myöhemmin taas omaksi itsekseen. Hän ei muistanut deliriumista jälkeenpäin mitään, mutta suhtautui siihen mutkattomasti kun asia hänelle selitettiin.

SHDU-vierailun jälkeen palasin taas teholle, jossa tulenkin pitkälti olemaan harjoittelun loppuun asti. Olen ollut tosi mielissäni, kun kaikki työt teholla ovat alkaneet sujumaan itseltäni aika lailla rutiininomaisesti. Pääsin lisäksi seuraamaan yhtenä päivänä vähäksi aikaa tehon jälkiseurantatiimin toimintaa heidän työntekijänsä kanssa, mikä oli todella kiinnostavaa. Tiimin työntekijät siis käyvät tapaamassa teholla olleita potilaita, kun he ovat vielä sairaalassa esimerkiksi vuodeosastolla tai tehovalvonnassa, tarkoituksenaan kartoittaa miten heillä menee ja onko heillä kysymyksiä tai mieltä painavia asioita hoitojaksostaan. Tehohoitopotilaille voi jäädä ahdistavia muistoja tai muistikatkoja hoitojaksostaan eri syistä, kuten esimerkiksi sedaation, lääkitysten, toimenpiteiden, deliriumin tai äänimaailman vuoksi, ja jälkiseuranta pyrkiikin tarjoamaan mahdollisuuden näistä keskustelemiseen.

Tällä kerralla tapaamamme potilaat eivät ilmaisseet suurempia mietteitä, mutta toisaalta tiimin työntekijä sanoi, että ajatuksia saattaa alkaa nousta potilaiden mieleen vasta pidemmän ajan kuluttua. Hän kertoi, että jälkihoitotiimissä järjestetäänkin myös kotiutuneille potilaille tapaamisia, joissa he pääsevät keskustelemaan hoitojaksoon liittyneistä kokemuksistaan hoitajien kanssa. Koinkin, että jälkiseuranta on hyvin olennainen osa potilaan hyvää henkistä toipumista rankasta hoitojaksosta.

Highlands, Aberdeenshire, Edinburgh & Loch Ness

Olen tässä viime viikkojen aikana kerinnyt niin monelle minireissulle, että päätin tehdä niistä kaikista yhden postauksen. Miulla oli heinäkuun puolivälissä vieraita Suomesta ja heidän kanssaan kävimme Aberdeenissa kiertelyn ohella useammassa paikassa, minkä lisäksi kävin tekemässä pari reissua myös yksin.

Ensimmäisenä suuntasimme vieraideni kanssa Crathien kylään tarkoituksenamme katsastaa Royal Lochnagarin viskitislaamo ja Balmoralin linna, eli kuningattaren Skotlannin-kesäasumus. Crathieen pääsi helposti bussilla ja koska paikka sijaitsi Skotlannin ylämaalla (= highlands), oli parin tunnin matka jo itsessään kiinnostava maiseman vaihtuessa kaupunkiseudusta metsäiseksi ja vuoristoiseksi. Perillä kävimme suht pikaisesti kiertelemässä linnassa ja sen tiluksilla, jonne kuljettiin ikivanhan metsän reunustamaa tietä. Balmoralin linna itsessään oli todella vaikuttava näky, minkä lisäksi sen puutarhassa ja kasvihuoneissa olisi varmasti viihtynyt pitempäänkin. Meillä oli kuitenkin tislaamokierros varattuna, joten suuntasimme seuraavaksi Royal Lochnagariin. Olen kerran elämässäni käynyt rommitislaamokierroksella, joten konsepti oli tuttu, mutta viski itsessään ei niinkään (olen aina pitänyt sitä vähän liian vahvan makuisena). Oppaamme myhäili kertoessaan, että ihmiset, jotka eivät pidä viskistä eivät vain ole löytäneet itselleen sopivaa. Ja toden totta, ensimmäinen viski mitä testasimme oli todella hyvää ja sitä lähti myös meille kotiin mukaan.

On se hieno!

Seuraavana päivänä oli vuorossa seuraava viskitislaamokierros (matkakumppanini olivat siis viskifaneja, mikäli se ei vielä tullut ilmi) Glen Gariochin tislaamossa Aberdeenshiressa, Oldmeldrumin kylässä. Köröttelimme kohteeseen taas kerran bussilla ja ihmettelimme tällä kertaa ympärillä aukeavaa maaseutumaisemaa. Oldmeldrum oli sievä pieni kylä, jonka keskustasta oli lyhyt kävelymatka tislaamolle. Tämäkin tislaamokierros oli oikein hyvä, tosin testaamamme viskit olivat vähän eilistä savuisempaa sorttia. Tykästyin itse kylläkin yhteen niistä, joka oli sattumalta näistä vaihtoehdoista kallein. :D

Vieraideni lähtiessä saattelin heidät Edinburghiin, jossa he lähtivät lentoasemalle ja mie jäin päiväksi kiertelemään kaupunkiin. Tosi moni työkaveri oli suositellut Edinburghissa käymistä, joten lähdin innoissani kävelemään ympäriinsä. Kaupunki oli todella paljon Aberdeenia isompi ja näin heinäkuussa täynnä turisteja, mutta se ei menoa kuitenkaan haitannut. Kävin ensimmäisenä paikassa, jonka olin sattumalta bongannut TripAdvisorista ja jota odotin ehkä eniten koko päivässä, nimittäin Surgeons' Hallin museoissa, joihin kuuluivat kirurgian historian sekä patologian museot. Käytännössä siis museoissa esiteltiin entisaikaisia kirurgisia välineitä ja toimenpiteitä sekä osasia ihmisistä, eli näytillä saattoi olla esimerkiksi sydän jonka aortassa oli iso aneurysma tai sääri jonka luussa oli kasvain. Ei siis varmasti ihan kaikille tämä paikka, mutta koska olen itse todella kiinnostunut anatomiasta ja elimistön mekanismeista, oli museo itselleni huippukiinnostavaa nähtävää ja vietinkin siellä ihmeissäni melkein pari tuntia. Museo oli myös todella hyvin koottu ja informatiivinen, ja esimerkiksi valokuvaus oli kaikkialla kiellettyä näytteiden luovuttajien kunnioittamiseksi.

Loppupäivä Edinburghissa sujui pitkälti nähtävyyksien katselun merkeissä. Kävin kävelemässä Greyfriars Kirkyardilla eli hautausmaalla, jossa J.K. Rowling tiettävästi oli poiminut hautakivistä nimiä Harry Potterehin. En kylläkään itse onnistunut niitä tällä kertaa löytämään. Kävelyretken jälkeen hiukan huono kenkävalintani alkoi muistuttaa itsestään ja päätinkin hypätä turistibussiin, joka ajeli tunnin lenkin ympäri kaupungin parhaita nähtävyyksiä. Hienoimpia olivat mielestäni vanhan kaupungin eri kohteet sekä Holyrood Park eli puisto, joka yhtäkkiä tuli näkyviin talojen keskeltä. Puistossa oli valtava vuori nimeltään Arthur's Seat, jonka päälle pääsi myös halutessaan patikoimaan. Harmi, ettei itselläni ollut nyt enempää aikaa, muuten olisin varmasti sinne kiivennyt. Kiertoajelun jälkeen käppäilin vielä katsomaan tarkemmin Edinburghin linnaa, joka oli vaikuttava näky hirmuisen korkean kallion päällä ihan kaupungin keskustassa. Ennen kotiinlähtöä kävin vielä tilaamassa kokeilumielessä haggista katukojusta sen edessä olleen jonon houkuttelemana, sillä onhan sitä nyt Skotlannissa ollessaan testattava. Haggis on siis mm. sisäelimistä, sipulista ja viljasta tehty perinneruoka, joka ei kuitenkaan itse asiassa maistunut mitenkään vahvalta vaan pikemminkin miedolta lihalta. Söinkin sitä varsin tyytyväisenä kivimuurilla istuskellen.

Jätskitaukopaikka.

Grassmarket vanhassa kaupungissa.

Arthur's Seat Holyrood Parkissa.

Haggista!

Edinburghin linna.

Parin päivän kuluttua tein vielä vaihdon viimeisen reissun, joka suuntautui Loch Nessille. Olin jo alusta alkaen suunnitellut meneväni sen katsomaan, sillä sinne pääsi aika hyvin päiväksi Aberdeenista käsin. Reissasin ensin aamulla Invernessiin, jossa ehdin hiukan katsella keskustan meininkiä ja juoda kahvit ennen kuin hyppäsin turistibussiin, jonka kyydissä näki mukavasti kaupunkia ennen kuin se pysähtyi sopivasti pysäkille, joka oli myös varaamani Loch Ness -risteilyn lähtöpaikka. Risteily tapahtui katamaraanityyppisellä laivalla, joka kulki ensin Kaledonian kanavaa pitkin ja saapui sitten Loch Nessille. Meille sattui hieno ja aurinkoinen sää ja opas laivalla kertoikin, että järvi on harvoin näin tyyni. Hän kertoili välillä kuhunkin matkan etappiin liittyvää historiaa sekä tietenkin myös Loch Nessin hirviöstä. Nessie ei tullut näyttäytymään tällä reissulla bongausyrityksistä huolimatta.

Risteilyyn kuului parin tunnin pysähdys järven rannalla olevaan Urquhartin rauniolinnaan, jossa kävin kiertelemässä. Paikka oli aivan täynnä turisteja ja oli todella kuuma, mutta maisemat olivat hienoja ja linnan historia kiinnostavaa. Sitten laiva tulikin taas hakemaan meitä paluumatkalle, minkä jälkeen ajelin turistibussilla Invernessin keskustaan ja sieltä takaisin Aberdeeniin.

Saavumma Loch Nessille.

Urquhartin linnakin oli hieno.

Nämä olivatkin hyvin todennäköisesti viimeiset reissut vaihdossani. Epäilemättä monia muitakin paikkoja vielä olisi koluttavaksi, mutta valitettavasti aika ja rahat eivät riitä kaikkeen. Skotlanti on kuitenkin näyttäytynyt paikkana, jossa olisi viikkotolkulla nähtävää, joten tänne on varmaan ihan pakko palata jossain vaiheessa.

Two Months In

Taas on harkkaa ehtinyt vierähtää useampi viikko ja olenkin nyt ehtinyt olla täällä yhteensä yli kaksi kuukautta. Viime viikkoihin mahtui hyvin erilaisia päiviä sekä vierailu MHDU:ssa (medical high dependency unit) eli suomennettuna sisätautien tehostetussa valvontayksikössä. MHDU:ssa hoidettiin muuten samantyyppisiä potilaita kuin teholla, mutta he tarvitsivat astetta vähemmän monitorointia ja elintoimintojen tukemista. Mielestäni olikin kiinnostavaa nähdä käytännössä potilaan hoitoketjua ja sitä, millä tavoin tehon ja tehostetun valvonnan potilaat toisistaan eroavat.

Itse teholla olin jälleen tekemisissä todella erityyppisten potilaiden kanssa. Vastaan tuli muutama yliannostustapaus, jotka valitettavasti näyttävät olevan suhteellisen yleisiä tehohoidon aiheita. Ne pistävät aina miettimään, miten kurjaa on, etteivät ihmiset ole saaneet tarvitsemaansa apua ennen tekoaan. Yliannostuksen ottaneet ovat oman kokemukseni mukaan kuitenkin toipuneet fyysisesti suhteellisen hyvin teholla ja olenkin aina toivonut, että he saisivat tarvitsemaansa psyykkistä tukea jatkohoidossa.

Muut vastaan tulleet potilastapaukset käsittivät muun muassa haastavan metastasoituneen syövän, pään ja kasvojen alueen vamman ja ICP- eli aivopaineseurannan sekä kaksi pankreatiittia, joista toinen oli sappikiviperäinen ja toinen kroonistuneen taudin pahenemisvaihe. Lisäksi pari viime viikkoa sattuivat olemaan melkoiset keskuslaskimokatetrien ja arteriakanyylien asennusviikot, joten pääsin näitäkin toimenpiteitä seuraamaan mielin määrin.

Olen koko harkan ajan fiilistellyt sitä, miten paljon pääsen täällä näkemään, ja olen huomannut tähän mennessä kehittyneeni myös aika paljon itse hoitotyössä. Saan nykyään olla käytännössä koko vuoron potilaan "vastuuhoitaja", eli varsinainen hoitaja on pitkälti seuraillut tekemisiäni, muistuttanut jos jotakin on meinannut unohtua ja vastannut lääkehoidosta (täällä opiskelijat saavat toteuttaa lääkehoitoa jonkin verran rajoitetummin Suomeen verrattuna). Lisäksi olen oppinut kirjaamaan täkäläisittäin, mikä oli todella haastavaa aluksi, mutta helpottui aika nopeasti kun sitä alkoi tekemään. Yksi haasteista oli yllättäen se, että käsin kirjaamisessa pitää olla tietyllä tavalla ennakoiva ja tarkka, koska tekstiä on vaikea korjata jälkikäteen. Mutta ammattikieltä on joka tapauksessa päässyt kirjaamisen kautta oppimaan todella paljon, minkä lisäksi olen saanut hyvän peruskuvan siitä, mitä kaikkea tehohoitopotilaasta ylipäänsä havainnoidaan.

Seuraavana ohjelmassa on itselläni nyt viikon verran lomaa, koska saan vieraita Suomesta. Sen jälkeen harkkaa onkin jäljellä enää kaksi täyttä viikkoa, sillä lennän takaisin Suomeen heti elokuun alussa. Aika on mennyt tosi nopeasti!

Shetland

Vähän ennen kuin lähdin vaihtoon, törmäsin täysin sattumalta tietoon siitä, että Aberdeenista pääsee lautalla Shetlantiin. Hyvin pian tämän jälkeen varasin sinne matkan. Hassuinta tempauksessani oli, että Shetlanti ei ole ollut mikään pitkäaikainen, toteuttamista odottava matkahaaveeni, vaikka olenkin tiennyt missä saaret sijaitsevat - sen sijaan kiinnostuin siitä nyt jotenkin omituisella tavalla ja kun aloin selvittää tarkemmin mitä kaikkea nähtävää siellä olisi, totesin, että tässähän on oma unelmakohteeni. Shetlannin parasta antia ovat nimittäin mm. upea luonto, villieläimet, neulontakulttuuri, shetlanninponit ja historia.

Täällä sitä ollaan viikinkilautalla.

Siispä lähdin yövuoroviikon päätteeksi NorthLink Ferries -lautalla kohti pääkaupunki Lerwickiä, jonne matkattiin yön yli. Lautta oli jo itsessään aika hauska nähtävyys, sillä se muistutti minikokoista, viikinkiteemaista ruotsinlaivaa. Shetlannilla on viikinkihistoria ja esimerkiksi monet paikannimet muistuttavat skandinaavisia kieliä (lauttanikin nimi oli Hjaltland, joka on ollut Shetlannin norninkielinen nimi). Oli jännä kokemus päätyä ulkomailla keskelle Pohjoismaista muistuttavia asioita.

Lautalla kävin syömässä ja katselemassa kannella lähtöä Aberdeenin satamasta, minkä jälkeen linnoittauduin varaamaani sleeping podiin eli nukkumisen mahdollistavaan tuoliin yöunia varten. Seuraavana aamuna aikaisin saavuinkin sitten perille hieman sateisen utuiseen Shetlantiin. Olin varannut majoitukseksi vierashuoneen erään paikallisen naisen kotoa Lerwickistä Airbnb:n kautta, joten talsin ensi töikseni sinne. Vastaan tuli vain muutama ihminen ja autoja harvakseltaan, joten sain ihan rauhassa kävellä ja katsella huikeita maisemia. Vastaan tuli heti alkuun korkeita mäkiä, linnanraunio, järvi, merenranta ja shetlanninponeja laitumillaan, eli heti kättelyssä ihan parasta nähtävää.

Ensivaikutelmaa Shetlannista: mykistävä merinäköala.

Tonne menossa!

Majoittumisen jälkeen hinguin jo kovasti ensimmäiselle vaellukselle, joita olin muutaman suunnitellut mahduttavani parin päivän reissuuni. Hyppäsinkin siis bussiin ja matkustin pääsaaren eteläkärkeen Sumburghiin, josta lähti kävelyreitti Sumburgh Headin majakalle. Bussimatka oli jo itsessään mieleenpainuva, sillä korkeuserot ja merinäköala olivat huikeita. Bussikuskina toiminut vanhempi herrasmies vaikutti tuntevan puolet matkustajista ja kyseli minultakin Suomesta ja vinkkasi perille tullessamme, mistä kohtaa kävelyreitille parhaiten pääsisi. Ihanaa!

Reitti majakalle alkoi Sumburghin hotellilta ja kulki rannikkoa myötäillen pitkin lammaslaitumia. Suunnistaminen oli varsin helppoa, koska majakka näkyi edessä koko ajan. Liikkeellä oli lisäksi muitakin vaeltajia ja perillä majakalla olikin jo ihan mukavasti väkeä. Itse majakka oli rakennettu korkeiden kalliorinteiden päälle, joten nousu perille asti oli melko jyrkkää. Ihmettelin muutamaan otteeseen, miksi ihmisiä on kasautunut tiettyihin kohtiin reittiä reinustavaa kiviaitaa ja selvisi, että he ihastelivat aidan takana jyrkänteen yllä pesiviä lunneja. Shetlanti on tunnettu lunneista ja olikin hienoa päästä niitä näkemään jo näin alussa matkaa. Kävin myös tutustumassa majakkaan vähän tarkemmin perillä ollessani, kunnes suuntasin takaisin ehtiäkseni paluubussiin. Shetlannilla on muuten tosi hyvä julkisen liikenteen aikataulusovellus, jonka avulla on helppo kulkea busseilla ja lautoilla ympäri saaria.

Ja takas!

West Voe Beach Sumburghin hotellin lähellä oli myös näyttävä.

Toisena päivänä lähdin suht aikaisin aamulla vaellusretkelle, jota odotin eniten koko reissussa. Lähdin nimittäin katsomaan Nossin suojelualuetta, josta olin lukenut suorastaan ylistäviä arvioita. Sinne pääsee matkustamalla ensin Lerwickistä pienen lauttamatkan naapurisaari Bressaylle ja kävelemällä tai ajamalla Bressayn toiselle puolelle. Itse valitsin toki kävelyn ja Bressay itsessään tarjosi myös mielenkiintoista nähtävää. Lerwickin puoli saaresta oli pitkälti idyllistä maaseutumaisemaa lammas-, lehmä- ja shetlanninponilaitumineen ja perinteisine kivitaloineen. Näinpä myös ensimmäistä kertaa elämässäni hylkeen saaren pienessä satama-altaassa, ja hetken ihmeteltyäni huomasin, että sillä oli kaiken lisäksi poikanen mukanaan vähän matkan päässä sukeltelemassa.

Maisema muuttui saaren keskelle edetessäni tunturimaisen varvikkoiseksi, taloja oli enää harvakseltaan ja pilvet riippuivat korkeimpien mäkien yllä. Noin tunnin kävelyn jälkeen saavuinkin sitten saaren toiselle laidalle ja edessä avautui näkymä Nossiin, joka oli yhtäkkiä aivan erilainen äskeiseen lappimaiseen maisemaan verrattuna. Saari itsessään oli kirkkaan vihreä ja sen ympärillä avautui loputon utuinen meri. Pieni merikaistale Bressayn ja Nossin välissä oli turkoosia vettä, johon merilinnut sukeltelivat. Oletteko koskaan kokeneet sitä fiilistä, että olet saapunut johonkin vähän epätodelliselta tuntuvaan paikkaan?

Bressayn lammaslaitumia.

Aika huikea maisema Bressaylta Nossiin päin.

Pääsy Nossiin oli vähintäänkin mielenkiintoinen, sillä pienen merikaistaleen pääsee ylittämään saaren työntekijän eli wardenin kuljettamalla kumiveneellä. Meitä olikin useampi kyytiä odottamassa, ja perillä kaikille pidettiin pieni info siitä, miten saarella kuljetaan turvallisesti. Keskiosissa on nimittäin pesiviä lintuja, jotka saattavat puolustautua häiritseviä ohikulkijoita vastaan, joten rannikkoa myötäilevillä poluilla oli syytä pysyä. Koko saaren kiertävän reitin kulkeminen kestäisi 3-4 tuntia ja juuri sen aioin itsekin kävellä.

Löytyykö muita, jotka voisivat vain tuijottaa taivaanrantaan jatkuvaa utuista merta?

Bongaatko kuvasta lunnin?

Noup of Noss.

Näkymä Noup of Nossin laelta Bressayyn ja Lerwickiin päin.

Paluumatkalla.

Muitakin vaeltajia oli liikenteessä.

Vaelluksestani sanottakoon, että Noss on tähän mennessä vaikuttavin luontokohde, jossa olen ikänäni käynyt. Jos pidät luonnosta, suosittelen tätä paikkaa erittäin lämpimästi. Maisemat olivat todella vaikuttavia, varsinkin loputtomana jatkuva meri ja korkeuserot, jotka myös mahdollistivat sen, että kaikkea jännää ei pystynyt näkemään kerralla vaan vasta kohdalle sattuessa. Eräässä paikassa pysähdyin muutaman vaeltajan kanssa ihastelemaan lunneja, joiden oltiin sanottu tulevan joskus uteliaisuuttaan lähelle, jos odottaa hiljaa. Tällä kertaa niin ei käynyt, mutta linnut antoivat meidän kyllä istuskella aika lähellä ja seurailla puuhiaan. Saaren vastakkaisessa kärjessä puolestaan oli Noup of Noss eli valtavan korkea kalliorinne, jonka pystysuorat mereen laskevat rinteet olivat täynnä pesiviä merilintuja. Näky oli kuin Avarasta Luonnosta. Noup of Nossin laelle pääsi myös nousemaan, mikä vaati jonkin verran kuntoa, mutta laelta avautuvat näköalat palkitsivat urheilusuorituksen. Meille sattui aurinkoinen päivä, joten näkymä jatkui todella kauas - wardenin mukaan periaatteessa koko Shetlanti oli mahdollista nähdä tuosta paikasta.

Tykästyin mahtavan saaren lisäksi myös muiden vaeltajien kanssa muodostuneeseen yhteishenkeen, sillä me samassa tulijaryhmässä olleet törmäsimme toisiimme monesti vaelluspäivän aikana ja kuljimme myös osan matkasta yhdessä. Vaikken itse ole siitä sosiaalisimmasta päästä, huomasin fiilisteleväni todella paljon sitä, miten mahtavaa on ihastella luontoa ja maisemia muiden samanhenkisten ihmisten kanssa. Yksin matkustaessa tulee myös ihan eri tavalla juteltua tuntemattomien kanssa kuin silloin, kun itsellä on matkaseuraa.

Lerwickin katuja.

Kolmantena ja viimeisenä päivänä heräsin vaelluksesta vielä aika väsyneenä ja kiitollisena siitä, että olin aikeissa keskittyä ainoastaan Lerwickin koluamiseen ja tuliaisten ostoon ennen paluulautan lähtöä. Lerwick on mielestäni sopivan kompakti ja silti paljon nähtävää tarjoava historiallinen kaupunki, jonka kujilla oli hauskaa kävellä rakennuksia ja pieniä puoteja ihastellen. Tykkään aina matkustellessani tutustua nimenomaan paikallisiin tuotteisiin, ja täällä paikallisuus olikin hyvin paljon esillä. Shetlantilaisten taitelijoiden teoksia myytiin monessa puodissa, luonnon raaka-aineita löytyi niin suklaasta kuin saippuastakin, shetlantilaislampaiden villasta kehrättyä lankaa ja käsitöitä sai vaikka missä väreissä ja löytyipä Lerwickistä pienpanimokin.

Tuliaisostosten jälkeen olikin hyvä vaeltaa taas lautalle paluumatkaa varten. Linnoittauduin jälleen sleeping podiini ja seuraavana aamuna olimmekin jo Aberdeenissa. Shetlanti oli yksi kiinnostavimmista reissuistani vähään aikaan, ja olen varma, että palaan sinne myös joskus tulevaisuudessa.

Fort Charlotte -linnoitus Lerwickin keskustassa.

Hyvin vaikea valinta edessä neulomista harrastavalle.

Part of the Job

Taas on harkassa vierähtänyt useampi viikko. Toissaviikolla olin muutaman päivän päivävuorossa ja viime viikko meni yövuoroja tehdessä. Yövuorot jäivätkin sitten taakse tältä erää, sillä sain viimeisen suunnitellun yöviikon vapaaksi Suomesta tuolloin saapuvien vieraiden johdosta. :)

Pääsin taas tutustumaan tosi monipuolisesti tehohoidon eri osa-alueisiin. Potilaiden osalta hoidettavina tiloina olivat muun muassa ARDS, hypoaktiivinen delirium, esofagusruptuura ja nekrotisoiva faskiitti. Tutustuin myös elvytyksen jälkeiseen hoitoon sekä vihdoinkin myös ECMO-hoitoon, johon tutustumista käytännön työssä olin odottanut harkan alusta asti. ECMO toimii vähän samalla ajatuksella kuin dialyysi, mutta sillä hapetetaan verta ja koneessa kiertävät verivolyymit ovat myös käsittääkseni isompia. Tällöin potilaan keuhkot saavat levätä. ECMO:n suhteen erityisesti huomioitavia asioita ovat esimerkiksi kanyylien paikkojen tarkkailu ja liikkumattomuuden varmistaminen, sillä käytössä olevat kanyylit ovat isoja ja niiden irtoaminen olisi ymmärtääkseni vakava tilanne.

Viime viikolla kohtasin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kuoleman. En ole tosiaan nähnyt kuollutta ihmistä aiemmissa harkoissa tai muussakaan yhteydessä, joten kokemus oli mieleenpainuva. Potilas ei ollut ns. oma potilaani kyseisessä vuorossa, mutta pääsin auttamaan vainajan laittamisessa hänen menehdyttyään. Tilanne oli tosi rauhallinen ja vainajaa kohdeltiin hyvin kunnioittavasti. Minulle sanottiinkin, että on hyvä laittaa vainaja mahdollisimman huolellisesti ja kauniisti, koska se on viimeinen asia minkä sairaanhoitaja hänelle tekee. Kuulin myös, että täällä noudatetaan joskus erilaisia kuolemaan liittyviä perinteitä, kuten ikkunan avaamista vainajan huoneessa (jotta sielu pääsee ulos, näin ymmärsin). Kerroin, että meillä taas voidaan esimerkiksi taitella lakanasta risti kristityille vainajille, mikä kuulosti työkavereista myös hyvin kauniilta eleeltä. Mielestäni oli hyvä, että sain jo yhden kokemuksen kuoleman kohtaamisesta, sillä se tulee varmasti lähes kaikille jossain vaiheessa vastaan hoitotyössä, valitettavasti. It's part of the job, kuten eräs työkaverini sanoi.

Stonehaven & Dunnottar Castle

Toteutin eilen taas yhden lähialueen reissusuunnitelmistani, kun bongasin tulevista säätiedoista yhden aurinkoisen päivän harmaiden ja sateisten ennustusten välistä. Lähdin käymään Stonehavenissa, joka on pieni rannikkokaupunki 20 minuutin junamatkan päässä Aberdeenista. Halusin nähdä kaupungin lisäksi myös kävelymatkan päässä sijaitsevan Dunnottarin keskiaikaisen rauniolinnan, joka oli netistä löytyvien kuvien perusteella niin huikea, ettei sitä voinut mitenkään jättää välistä.

Huikea reissusta tulikin. Olin jo junamatkan aikana pyörtyä, kun ikkunasta alkoi näkyä taivaanrantaan asti jatkuva utuinen meri, jyrkkiä kalliorinteitä ja lampaita, lehmiä ja hevosia laitumillaan. Stonehaveniin saapuessani kuljin ensin kaupungin läpi päästäkseni Dunnottarin kävelyreitin alkuun ja ihastelin söpöjä pieniä taloja, puutarhoja ja pikkukaupungin meininkiä. Myös ranta oli todella hieno. Stonehaven sijaitsee ison lahden pohjassa kalliorinteiden reunustamana ja rannassa on lisäksi erillinen hiekkapohjainen venesatama, jonka ohi kävellessäni olisin voinut uskoa olevani ennemmin Kroatiassa tai muualla Välimerellä kuin näin pohjoisessa. Venesataman vierestä koukkasin varsinaiselle kävelyreitille, joka nousi heti jyrkän mäen ylös ja tarjoili mahtavia näkymiä kaupunkiin ja merelle.

Kaupungin jäätyä taakse kävelyreitti kulki juuri sellaisissa maisemissa, jonka olin junan ikkunasta nähnyt. Välillä polku meni vihreiden laitumien poikki (eläimiä ei tosin näkynyt), toisaalla taas mäen päällä ja jyrkän rinteen yllä. Parasta oli, että koko maisemaa ei pystynyt näkemään kerralla, vaan esimerkiksi taas yhden mäen kiivettyään pääsi näkemään yhtäkkiä alhaalla aukeavan valtavan lahden hiekkarantoineen ja kalliojyrkänteineen. Toisaalta taas Dunnottarin linna näkyi koko ajan edessäpäin, kuin myös War Memorial -muistomerkki, joka oli pystytetty korkean mäen päälle I ja II maailmansodassa kuolleiden muistoksi.

Stonehaven War Memorial.

  

Perillä!

Kuten kuvista näkee, kävelymatka oli todella upea. Polku oli hyvässä kunnossa ja sitä oli korkeuseroista huolimatta aika helppo tällaisen keskivertokunnon omaavan ihmisen kulkea. Muitakin ihmisiä oli jonkin verran liikkeellä, ja ohitinpa jopa ryhmän suomalaisia. En tosin kuullut heidän puhuvan mitään ennen kuin he olivat jo menneet ohi, enkä enää kehdannut kääntyä, vaikka olisin ehkä voinut keksiä jonkun hassun jutun mitä huikata (olisiko "Mörkö-Mörkö-Mörkö" mitään?). Huomasin joka tapauksessa, että suomen kuuleminen tosielämässä ensi kertaa neljään viikkoon tuntui tosi mukavalta.

Kävelyretken lopussa alkoi yllättäen tuulla niin kovaa, että jouduin pitämään aurinkolaseista kiinni ja perillä kävikin ilmi, että linna oli suljettu sisäänpääsyltä tuona päivänä sääolosuhteiden vuoksi. Olin kuitenkin varautunut siihen eikä se haitannut, sillä Dunnottar oli aikamoisen upea myöskin polulta käsin tarkasteltuna. Se oli rakennettu pienen kerrostalon korkuisen kallion päälle, joka erkani mantereesta mereen. Kun käväisin alhaalla merenrannassa, ei linnaa näkynyt sieltä suunnasta lähes ollenkaan.

Dunnottarin rantaa

Hortoilin reissuni päätteeksi takaisin Stonehaveniin ja pysähdyin pieneen kahvilaan syömään ennen kuin palasin junalla takaisin Aberdeeniin. Tässä oli ehkä paras lähiseuturetkeni tähän mennessä ja näiden maisemien jälkeen odotan entistä enemmän seuraavaa, vähän kauemmas suuntautuvaa reissuani, jonka teemana on yhtä lailla upeista maisemista ja luonnosta nauttiminen.

A Few Weeks

Vai tuon näköinen se on oikeasti, tuumasin mielessäni kun ystävällinen anestesiahoitaja ohjasi minut leikkauspöydän pääpuoleen kurkkaamaan avatussa rintakehässä pötköttävää sydäntä. Se pumppaili reippaasti menemään välittämättä ympäristöä nipsivistä saksista ja diatermian kärystä, kunnes se asettui hetkeksi aloilleen sydän-keuhkokoneen ottaessa verenkiertovastuun. Koneen sammuttua se lähti taas itsestään käyntiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Toisin sanoen, takana on taas harkkaa pari viikkoa, josta muutama päivä tuli vietettyä sydäntehon puolella. Pääsin siellä seuraamaan sydänleikkausta, joka oli todella vaikuttava kokemus, ja seuraavana päivänä hoidin leikkauksessa ollutta potilasta. Näin pääsin näkemään hoitoketjun kokonaisuutta ja erityisesti sen, miten tehokkaasti potilaat oikeasti toipuvat aika rankasta toimenpiteestä.

Sydäntehon jälkeen harkka jatkuu nyt normaaliin tapaan sekateholla, jossa on myös tapahtunut todella paljon kaikkea parin viime päivän aikana. Olin tekemisissä muun muassa kahden neurologisen potilaan kanssa, joista toisella oli EEG-seurannan mukaan sedaationkin alla aktiivinen status epilepticus -kohtaus, jota pyrittiin saamaan hallintaan lääkemääriä asteittain muokkaamalla. Toiselle potilaista oli tehty kraniotomia aivoturvotuksen vuoksi ja satuin olemaan paikalla, kun neurologian lääkäri saapui punktoimaan nestettä pois kyseisestä kohdasta. Paikalle tupsahti yhtäkkiä kokonainen joukko lääkäreitä, koska toimenpide oli ilmeisesti varsin harvinaista nähtävää. Oli mahtavaa päästä itsekin sitä seuraamaan. Lisäksi olin tekemisissä hoidosta kieltäytyvän potilaan kanssa, mikä oli itselleni hyvä oppimiskokemus myöskin.

Osallistuin myös sedatoidun potilaan siirtämiseen CT-kuvaan ja röntgeniin. Ajattelin ensin lähteväni mukaan lähinnä nähdäkseni kuvantamiset, mutta huomasinkin, että jo itse siirrossa on älyttömän monta asiaa, jotka piti huomioida. Happilisän, monitorin ja hengityskoneen täytyi olla siirrettäviä ja potilas piti kytkeä niihin, tippatelineen piti lähteä mukaan, dreenien piti pysyä paikallaan... komponentteja oli siis monta ja potilasta siirtävän tiimin piti kommunikoida tehokkaasti keskenään, että kaikki pysyi mukana. Oli kiinnostava kokemus olla osa tätä tiimiä.

Osallistuin lisäksi tässä pari päivää sitten Moving & Handling study dayhin eli käytännön harjoituspäivään, jossa käsiteltiin potilaiden ergonomista ja turvallista liikuttelua. Aiheen teoriaosuus ja harjoituspäivä ovat ymmärtääkseni pakollisia kaikille työntekijöille, jotka potilaiden siirtoihin osallistuvat. Ajattelin aluksi, että kyllähän ergonomia on tuttu asia, mutta koulutuksessa tulikin niin paljon hyviä vinkkejä niksahtaneiden selkien ja kipeiden polvien välttämiseksi, että pidin sitä todella hyödyllisenä. Lisäksi puhuimme työhyvinvoinnista yleisemminkin: jos töihin tullessaan on vaikkapa väsynyt tai huonovointinen, olisi siitä tärkeää kertoa kollegoille, koska silloin kukaan ei ihmettele vaikket pystyisi suoriutumaan työpäivästä täysillä. Itsekin näen hyvinvoinnin tulevassa työssä ihan ensisijaisena asiana, sillä sairaanhoitajan hommat eivät ole mistään kevyimmästä päästä ja itsestään on tällöin pidettävä hyvää huolta.

Olen huomannut juurikin kollegoiden keskinäisen kommunikoinnin toimivan ICU:ssa tosi hyvin. Työkaverit pysähtyvät usein esimerkiksi ohi mennessään kysäisemään "you okay?", eli varmistavat että onhan kaikki hyvin. Tämä on mielestäni tosi mukava tapa eikä se edellytä, että näyttäisin siltä ettei kaikki olisi hyvin, vaan tarkoituksena on pitää toisista huolta. Myöskin apua esimerkiksi potilassiirtoihin pyydetään reippaasti työkavereilta ja omaa apua tarjotaan muille, jos huomataan että muilla on kiire ja itsellä ei. Juuri tällainen mutkaton ystävällisyys ja toisten huomioon ottaminen on seikka, joka on itseeni tehnyt täällä suuren vaikutuksen.

Kaffea menee väsyneenä. Ja Lidlin croissanttia toki myös.

Työkavereiden kanssa on muutenkin mennyt täällä oikein hyvin. Olen ollut mentorini lisäksi muutaman muun hoitajan mukana joinain päivinä ja kaikki ovat ottaneet hyvin vastaan. Olen saanut pikkuhiljaa yhä enemmän tehtäväksi itse ja päässyt tähän mennessä muun muassa valmistelemaan ja antamaan infuusioita, s.c.-pistoksia ja lääkkeitä nenämahaletkuun, ottamaan verikaasuanalyysejä, kirjaamaan ja tekemään neurologisia arvioita tehohoitopotilaista. Uutta informaatiota ja sisäistettävää asiaa on niin paljon, että opin valtavasti jo ihan toimintaa tarkkailemalla. Välillä tosin törmään siihen, että minulle ei oikein selitetä mitä tapahtuu enkä kehtaa sitä alkaa kaiken tohinan keskellä kyselemään. Mutta näin ei onneksi pääsääntöisesti tapahdu ja yleensä tajuan asian laidan vähän aikaa ihmeteltyäni.

Sen olen huomannut, että koko ajan väsyttää! Toisaalta ei mikään ihme, koska oppiminen ja skarppina oleminen uuvuttaa tavallisessakin harkassa, ja täällä sen päälle tulevat vielä 12-tuntiset työpäivät ja englanniksi puhuminen kaiken aikaa. Vapaapäivät ovatkin menneet pitkälti palautumiseen ja usein jopa 14 tunnin yöuniin. Sen siitä saa kun kaikki on niin kiinnostavaa. :)

Intensive Care Unit

Jes, ensimmäinen työviikko takana ICU:ssa. Tai oikeastaan jo seuraava viikko alkamassa, sillä olen vasta nyt kunnolla palautunut neljästä yövuorosta. ICU:ssa tehdään 12 tunnin vuoroja noin kello kahdeksasta kahdeksaan joko päivä- tai yövuorona, joten työpäiville tulee aika paljon pituutta, mutta toisaalta työviikot ovat lyhyempiä ja palautumisaikaa on enemmän. Olen itse jopa yllättynyt siitä miten hyvin jaksoin valvoa viime viikon yöt, vaikka olen kaikentyyppisessä valvomisessa yleensä huono. Sen tosin huomasin, että aamuyöllä ei oppimiskyvyssä ole kehumista - tuntuu haasteelliselta alkaa miettiä verikaasuanalyysin yksityiskohtia, kun en saa sillä hetkellä päähäni edes miten kolmitiehana toimii. :D

Ajoittaisesta aivosumusta huolimatta ICU on ehtinyt jo tulla melko tutuksi. Kun saavuin ekana iltana yksikköön ja lievästi hermostuneena esittelin itseni, oli vastaanotto lämmin ja työkaverit kannustivat kysymään ja ihmettelemään vapaasti kaikkea mitä mieleen tulee. Tapasin myös mentorini eli harjoitteluni ohjaajan, jonka mukana olinkin heti ensimmäiset vuorot. Kävimme myös aloituskeskustelun, johon kuului työyksikön puolesta kartoittaa, mitä tietoa ja taitoja heillä on opiskelijalle tarjota. Hyrisin innostuksesta, kun kävimme niitä läpi.

Työvuorot sujuvat käytännössä niin, että jokainen hoitaja saa oman potilaan vuoronsa ajaksi. Potilaasta vastaanotetaan raportti vuorosta lähtevältä hoitajalta ja hänestä tehtyjä kirjauksia tarkastellaan heti alkuun. Tässä on muuten yksi ero Suomen järjestelmään, eli täällä kirjaukset tehdään kaavakkeille ja potilaspapereihin pitkälti käsin. Sinänsä systeemi on kylläkin selkeä kun siihen tottuu.

Muuten hoitotyö on aika lailla samantyyppistä kuin meilläpäin, vaikkakin tehohoitotyö itsessään on tottakai itselleni uusi erikoisala. Potilaasta mitataan säännöllisesti tietyt arvot ja esimerkiksi hengityskoneen lukemat kirjataan samalla. Lääkkeitä ja infuusioita menee tiettyihin aikoihin, samoin kuin ravintoliuoksia. Perushoito, kääntämiset ja mielialan arviointi kuuluvat myös asiaan. Lisäksi yksikössä käy paljon omaisia, jotka huomioidaan osana hoitajan työtä. Käsihygienian suhteen keksin vielä yhden eroavaisuuden: täällä pestään käsiä säännöllisesti siinä missä meillä käytetään käsidesiä. Käsidesiäkin toki on saatavilla joka paikassa täällä, ja itse lotraan sillä jatkuvasti vielä saippuapesun lisäksi.

Esimerkkejä jännistä sanoista ja lyhenteistä.

Ehkä mielenkiintoisin havainto tähän mennessä on se, että hyvin moni vaihtoehtoisissa ammattiopinnoissani eli akuuttihoitotyössä opiskeltu asia on nyt tullut vastaan konkreettisesti. Teoriaa on siis päässyt soveltamaan käytäntöön. Vastaan on tähän mennessä tullut muun muassa sepsis, trauma, pankreatiitti, rabdomyolyysi ja akuutti munuaisvaurio, eli todella monipuolista settiä siis jo ihan ekalla viikolla.

Olen ollut myös todella tyytyväinen siitä, että kommunikointi on alkanut sujua yhä paremmin ja myös kuullun ymmärtämisen taitoni ovat kehittyneet. Ammattienglannin käyttäminen jänskäsi aluksi, mutta sekin on yllättävän helposti hallittavissa, varmaan koska sanoja kuulee töissä koko ajan. Toki vastaan tulee edelleen monia sanoja ja varsinkin lyhenteitä, joiden merkitystä en heti tiedä, mutta olen ottanut tavaksi kirjoittaa niitä ylös ja selvittää niiden merkitys myöhemmin. Ohessa esimerkki muistiinpanoista (kaikki löytyvät googlettamalla, mikäli kiinnostus heräsi).