Part of the Job

Taas on harkassa vierähtänyt useampi viikko. Toissaviikolla olin muutaman päivän päivävuorossa ja viime viikko meni yövuoroja tehdessä. Yövuorot jäivätkin sitten taakse tältä erää, sillä sain viimeisen suunnitellun yöviikon vapaaksi Suomesta tuolloin saapuvien vieraiden johdosta. :)

Pääsin taas tutustumaan tosi monipuolisesti tehohoidon eri osa-alueisiin. Potilaiden osalta hoidettavina tiloina olivat muun muassa ARDS, hypoaktiivinen delirium, esofagusruptuura ja nekrotisoiva faskiitti. Tutustuin myös elvytyksen jälkeiseen hoitoon sekä vihdoinkin myös ECMO-hoitoon, johon tutustumista käytännön työssä olin odottanut harkan alusta asti. ECMO toimii vähän samalla ajatuksella kuin dialyysi, mutta sillä hapetetaan verta ja koneessa kiertävät verivolyymit ovat myös käsittääkseni isompia. Tällöin potilaan keuhkot saavat levätä. ECMO:n suhteen erityisesti huomioitavia asioita ovat esimerkiksi kanyylien paikkojen tarkkailu ja liikkumattomuuden varmistaminen, sillä käytössä olevat kanyylit ovat isoja ja niiden irtoaminen olisi ymmärtääkseni vakava tilanne.

Viime viikolla kohtasin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kuoleman. En ole tosiaan nähnyt kuollutta ihmistä aiemmissa harkoissa tai muussakaan yhteydessä, joten kokemus oli mieleenpainuva. Potilas ei ollut ns. oma potilaani kyseisessä vuorossa, mutta pääsin auttamaan vainajan laittamisessa hänen menehdyttyään. Tilanne oli tosi rauhallinen ja vainajaa kohdeltiin hyvin kunnioittavasti. Minulle sanottiinkin, että on hyvä laittaa vainaja mahdollisimman huolellisesti ja kauniisti, koska se on viimeinen asia minkä sairaanhoitaja hänelle tekee. Kuulin myös, että täällä noudatetaan joskus erilaisia kuolemaan liittyviä perinteitä, kuten ikkunan avaamista vainajan huoneessa (jotta sielu pääsee ulos, näin ymmärsin). Kerroin, että meillä taas voidaan esimerkiksi taitella lakanasta risti kristityille vainajille, mikä kuulosti työkavereista myös hyvin kauniilta eleeltä. Mielestäni oli hyvä, että sain jo yhden kokemuksen kuoleman kohtaamisesta, sillä se tulee varmasti lähes kaikille jossain vaiheessa vastaan hoitotyössä, valitettavasti. It's part of the job, kuten eräs työkaverini sanoi.

Stonehaven & Dunnottar Castle

Toteutin eilen taas yhden lähialueen reissusuunnitelmistani, kun bongasin tulevista säätiedoista yhden aurinkoisen päivän harmaiden ja sateisten ennustusten välistä. Lähdin käymään Stonehavenissa, joka on pieni rannikkokaupunki 20 minuutin junamatkan päässä Aberdeenista. Halusin nähdä kaupungin lisäksi myös kävelymatkan päässä sijaitsevan Dunnottarin keskiaikaisen rauniolinnan, joka oli netistä löytyvien kuvien perusteella niin huikea, ettei sitä voinut mitenkään jättää välistä.

Huikea reissusta tulikin. Olin jo junamatkan aikana pyörtyä, kun ikkunasta alkoi näkyä taivaanrantaan asti jatkuva utuinen meri, jyrkkiä kalliorinteitä ja lampaita, lehmiä ja hevosia laitumillaan. Stonehaveniin saapuessani kuljin ensin kaupungin läpi päästäkseni Dunnottarin kävelyreitin alkuun ja ihastelin söpöjä pieniä taloja, puutarhoja ja pikkukaupungin meininkiä. Myös ranta oli todella hieno. Stonehaven sijaitsee ison lahden pohjassa kalliorinteiden reunustamana ja rannassa on lisäksi erillinen hiekkapohjainen venesatama, jonka ohi kävellessäni olisin voinut uskoa olevani ennemmin Kroatiassa tai muualla Välimerellä kuin näin pohjoisessa. Venesataman vierestä koukkasin varsinaiselle kävelyreitille, joka nousi heti jyrkän mäen ylös ja tarjoili mahtavia näkymiä kaupunkiin ja merelle.

Kaupungin jäätyä taakse kävelyreitti kulki juuri sellaisissa maisemissa, jonka olin junan ikkunasta nähnyt. Välillä polku meni vihreiden laitumien poikki (eläimiä ei tosin näkynyt), toisaalla taas mäen päällä ja jyrkän rinteen yllä. Parasta oli, että koko maisemaa ei pystynyt näkemään kerralla, vaan esimerkiksi taas yhden mäen kiivettyään pääsi näkemään yhtäkkiä alhaalla aukeavan valtavan lahden hiekkarantoineen ja kalliojyrkänteineen. Toisaalta taas Dunnottarin linna näkyi koko ajan edessäpäin, kuin myös War Memorial -muistomerkki, joka oli pystytetty korkean mäen päälle I ja II maailmansodassa kuolleiden muistoksi.

Stonehaven War Memorial.

  

Perillä!

Kuten kuvista näkee, kävelymatka oli todella upea. Polku oli hyvässä kunnossa ja sitä oli korkeuseroista huolimatta aika helppo tällaisen keskivertokunnon omaavan ihmisen kulkea. Muitakin ihmisiä oli jonkin verran liikkeellä, ja ohitinpa jopa ryhmän suomalaisia. En tosin kuullut heidän puhuvan mitään ennen kuin he olivat jo menneet ohi, enkä enää kehdannut kääntyä, vaikka olisin ehkä voinut keksiä jonkun hassun jutun mitä huikata (olisiko "Mörkö-Mörkö-Mörkö" mitään?). Huomasin joka tapauksessa, että suomen kuuleminen tosielämässä ensi kertaa neljään viikkoon tuntui tosi mukavalta.

Kävelyretken lopussa alkoi yllättäen tuulla niin kovaa, että jouduin pitämään aurinkolaseista kiinni ja perillä kävikin ilmi, että linna oli suljettu sisäänpääsyltä tuona päivänä sääolosuhteiden vuoksi. Olin kuitenkin varautunut siihen eikä se haitannut, sillä Dunnottar oli aikamoisen upea myöskin polulta käsin tarkasteltuna. Se oli rakennettu pienen kerrostalon korkuisen kallion päälle, joka erkani mantereesta mereen. Kun käväisin alhaalla merenrannassa, ei linnaa näkynyt sieltä suunnasta lähes ollenkaan.

Dunnottarin rantaa

Hortoilin reissuni päätteeksi takaisin Stonehaveniin ja pysähdyin pieneen kahvilaan syömään ennen kuin palasin junalla takaisin Aberdeeniin. Tässä oli ehkä paras lähiseuturetkeni tähän mennessä ja näiden maisemien jälkeen odotan entistä enemmän seuraavaa, vähän kauemmas suuntautuvaa reissuani, jonka teemana on yhtä lailla upeista maisemista ja luonnosta nauttiminen.